Thus Spake Zarathustra: A Book for All and None

By Friedrich Nietzsche

Page 134

long known what was good and bad for men.

An old wearisome business seemed to them all discourse about virtue; and
he who wished to sleep well spake of "good" and "bad" ere retiring to
rest.

This somnolence did I disturb when I taught that NO ONE YET KNOWETH what
is good and bad:--unless it be the creating one!

--It is he, however, who createth man's goal, and giveth to the earth
its meaning and its future: he only EFFECTETH it THAT aught is good or
bad.

And I bade them upset their old academic chairs, and wherever that old
infatuation had sat; I bade them laugh at their great moralists, their
saints, their poets, and their Saviours.

At their gloomy sages did I bid them laugh, and whoever had sat
admonishing as a black scarecrow on the tree of life.

On their great grave-highway did I seat myself, and even beside the
carrion and vultures--and I laughed at all their bygone and its mellow
decaying glory.

Verily, like penitential preachers and fools did I cry wrath and shame
on all their greatness and smallness. Oh, that their best is so very
small! Oh, that their worst is so very small! Thus did I laugh.

Thus did my wise longing, born in the mountains, cry and laugh in me; a
wild wisdom, verily!--my great pinion-rustling longing.

And oft did it carry me off and up and away and in the midst of
laughter; then flew I quivering like an arrow with sun-intoxicated
rapture:

--Out into distant futures, which no dream hath yet seen, into warmer
souths than ever sculptor conceived,--where gods in their dancing are
ashamed of all clothes:

(That I may speak in parables and halt and stammer like the poets: and
verily I am ashamed that I have still to be a poet!)

Where all becoming seemed to me dancing of Gods, and wantoning of Gods,
and the world unloosed and unbridled and fleeing back to itself:--

--As an eternal self-fleeing and re-seeking of one another of many Gods,
as the blessed self-contradicting, recommuning, and refraternising with
one another of many Gods:--

Where all time seemed to me a blessed mockery of moments, where
necessity was freedom itself, which played happily with the goad of
freedom:--

Where I also found again mine old devil and arch-enemy, the spirit
of gravity, and all that it created: constraint, law, necessity and
consequence and purpose and will and good and evil:--

For must there not be that which is danced OVER, danced beyond? Must
there not, for the sake of the nimble, the nimblest,--be moles and
clumsy dwarfs?--

3.

There was it also where I picked

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 2
Mutta tekin, veljeni, sanokaa minulle: mitä julistaa teidän ruumiinne sielustanne? Eikö teidän sielunne ole köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys? Totisesti, saastainen virta on ihminen.
Page 13
Ja kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman viisautesi? Sinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille.
Page 16
Ja kun näin perkeleeni, niin huomasin hänet vakavaksi, mietiskeleväksi, syväksi, juhlalliseksi: se oli raskauden henki, -- hänen kauttaan sortuu kaikki kappaleet.
Page 24
Mikä aiheuttaa sen, että se hallitsee ja voittaa ja loistaa, naapurinsa peloksi ja kateudeksi: sitä se pitää korkeana, ensimäisenä, määräävänä, kaikkien asiain ajatuksena.
Page 25
Vanhempi on halu laumaan kuin halu Minään; ja niin kauan kuin hyvän omantunnon nimi on lauma, sanoo ainoastaan paha omatunto: Minä.
Page 27
Mutta lentävää vihataan eniten.
Page 55
"Ja tämä olkoon minulle _tahratonta_ tietoa kaikista kappaleista, että minä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä kuin satasilmäinen kuvastin.
Page 57
Runoilijoista.
Page 58
Ja jos heissä syntyy hentoja liikutuksia, niin runoilijat luulevat alati, että itse luonto on heihin rakastunut: Ja se hiipii heidän korvaansa kuiskatakseen sinne salaisuuksia ja lemmekkäitä hyväilysanoja: siksi he ylpeilevät ja ylvästelevät kaikkien kuolevaisten edessä! Oi, taivaan ja maan välillä on olemassa niin paljon kappaleita, joista vain runoilijat ovat antautuneet jotakin uneksimaan! Ja vallankin _yläpuolella_ taivasta: sillä kaikki jumalat ovat runoilija-vertausta, runoilija-veijausta! Totisesti, alati se vetää meitä sinne -- nimittäin pilvien valtakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä sitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: -- Ja eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! -- kaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.
Page 62
"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan.
Page 71
Ei vain yksi ainoa aurinko ollut minulta laskenut.
Page 81
Senvuoksi minä olen iloinen talvivuoteessakin.
Page 87
Tulee elää vuorilla.
Page 105
ihmisellä vielä ollut! "Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet ja keneksi sinun täytyy tulla: katso, _sinä olet iankaikkisen takaisintulon julistaja_ --, se nyt on _sinun_ kohtalosi! "Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä suuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin! "Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat iankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet iankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.
Page 113
Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn, katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja, joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa.
Page 120
Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: -- niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon -- jumala! Osu syvempään! Osu vielä kerran! Sydän lävistä, särje tää! Miksi kidutat näin väkätylsin nuolin? Miksi katsot jälleen, sa ikiahne inehmotuskan, pahansuovin jumal-salama-silmin? Et tappaa tahdo, vain kiduttaa, kiduttaa? Mitä -- _minusta_ kidutat, sa pahansuopa tuntematon jumala? -- Hahaa! Sa hiivit luo? Tulet keskellä sydänyön, mitä tahdot? Puhu! Mua ahdistat, painat -- Haa! lähell' olet jo liian! Pois! Pois! Mun kuulet hengittävän, mun sydäntäni kuuntelet, sa kade, lemmenkade -- mille sitten? Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon -- varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia?, Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa -- jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä -- liehiä sulle? Työ turha! Pistä vain, sa tutkain julmin! Ei, en ole koira, -- sun riistasi vain, sa julmin metsämies! Sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen! Jo puhu viimein! Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten? Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano, mitä _tahdot_, tuntematon -- jumala?.
Page 122
"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä _minun_ metsistäni ja kallioiltani? Ja jos sinä asetuit _minun_ tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit minulta? -- "-- miksi sinä koettelit minua?" -- Näin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät.
Page 132
"Minä tahdon yksin juosta, jotta.
Page 136
Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan oikeana kätenäni.
Page 143
Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona! "Ja jo, te korkeammat ihmiset -- jotta kutittaisin teitä tällä ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse -- jo käy minun kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen perkeleeni, "-- joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se hänelle anteeksi! Nyt hän _tahtoo_ loihtia teille, että _hänen_ hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen.