The Will to Power, Book I and II An Attempted Transvaluation of all Values

By Friedrich Nietzsche

Page 43

seventeenth century.


98.

_Against Rousseau.--Alas!_ man is no longer sufficiently evil;
Rousseau's opponents, who say that "man is a beast of prey," are
unfortunately wrong. Not the corruption of man, but the softening and
moralising of him is the curse. In the sphere which Rousseau attacked
most violently, the _relatively_ strongest and most successful type of
man was still to be found (the type which still possessed the great
passions intact: Will to Power, Will to Pleasure, the Will and Ability
to Command). The man of the eighteenth century must be compared with
the man of the Renaissance (also with the man of the seventeenth
century in France) if the matter is to be understood at all: Rousseau
is a symptom of self-contempt and of inflamed vanity--both signs that
the dominating will is lacking: he moralises and seeks the _cause_ of
his own misery after the style of a revengeful man in the _ruling_
classes.


99.

_Voltaire--Rousseau._--A state of nature is terrible; man is a beast of
prey: our civilisation is an extraordinary _triumph_ over this beast of
prey in nature--this was _Voltaires_ conclusion. He was conscious of
the mildness, the refinements, the intellectual joys of the civilised
state; he despised obtuseness, even in the form of virtue, and the lack
of delicacy even in ascetics and monks.

The _moral depravity_ of man seemed to pre-occupy _Rousseau_; the words
"unjust," "cruel," are the best possible for the purpose of exciting
the instincts of the oppressed, who otherwise find themselves under
the ban of the _vetitum_ and of disgrace; _so that their conscience
is opposed to their indulging any insurrectional desires._ These
emancipators seek one thing above all: to give their party the great
accents and attitudes of _higher Nature_.


100.

_Rousseau_; the rule founded on sentiment; Nature as the source of
justice; man perfects himself in proportion as he approaches _Nature_
(according to Voltaire, in proportion _as he leaves Nature behind_).
The very same periods seem to the one to demonstrate the progress of
_humanity_ and, to the other, the increase of injustice and inequality.

Voltaire, who still understood _umanità_ in the sense of the
Renaissance, as also _virtù_ (as "higher culture"), fights for the
cause of the "_honnêtes gens_" "_la bonne compagnie_" taste, science,
arts, and even for the cause of progress and civilisation.

_The flare-up occurred towards 1760_: On the one hand the citizen
of Geneva, on the other _le seigneur de Ferney._ It is only from
that moment and henceforward that Voltaire was the man of his age,
the philosopher, the representative of Toleration and of Disbelief
(theretofore he had been merely _un bel esprit_). His envy and hatred
of Rousseau's success

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 13
Kerran sinulla oli intohimoja ja sinä kutsuit niitä pahoiksi.
Page 15
Se, joka nyt tulee sairaaksi, hänet yltää paha, joka nyt on pahaa: pahaa hän tahtoo tehdä sillä, mikä tekee hänelle pahaa.
Page 23
Teillä on liian julmat silmät ja himokkaasti te etsitte katseillanne kärsiviä.
Page 25
Luovia olivat ensin kansat ja vasta myöhään yksityiset; totisesti, yksityinen itse on vielä nuorin luominen.
Page 34
Valvokaa ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Tulevaisuudesta tulee tuulia salaisin siivenlyönnein; ja herkkiin korviin saapuu hyviä sanomia.
Page 36
Miten rakastan minä nyt jokaista, jolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani! Ja jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni minut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: -- Peitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan.
Page 49
" Silloin te kävitte kimppuuni likaisilla kummituksilla; oi, minne lensi nyt tuo hyvä hetki! "Kaikki päivät olkoot minulle pyhiä" -- niin puhui kerran minun nuoruuteni viisaus: totisesti iloisen viisauden puhetta! Mutta! silloin te varastitte, viholliset, minulta minun yöni ja möitte ne unettomaan tuskaan: oi, minne pakeni nyt tuo iloinen viisaus! Kerran minä toivoin onnellisia lintuenteitä: silloin te toitte iljettävän huuhkainhirviön tielleni.
Page 55
Rakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista sointuneet yhteen.
Page 57
Näin he vaimensivat minun askeleitteni kaiun: ja huonoimmin ovat minua tähän saakka oppineimmat kuulleet.
Page 58
Usko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.
Page 71
-- Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän -- synkkänä ja kovana, huulet yhteenpuristettuina.
Page 74
Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat autuaat saaret! Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.
Page 78
-- Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.
Page 84
_Sinulle_ on häpeää rukoilla! Sinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka kernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää mukavammin: -- tämä pelkuri perkele puhuu sinulle "_on olemassa_ jumala!" Mutta _täten_ sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo milloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi syvemmälle yöhön ja sumuun! Ja totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät yölinnut jälleen ulos.
Page 94
-- -- Nyt minä odotan omaa lunastustani --, jotta minä viimeisen kerran menisin heidän luoksensa.
Page 97
Tällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain puhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, -- vaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.
Page 98
Mikä on kaiken olevaisen korkein laji ja mikä alhaisin? Kärkkyilijä on alhaisin laji; mutta ken korkeimmasta lajista on, hän elättää useimmat kärkkyilijät.
Page 102
Elpyvä.
Page 127
"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän lammaslauman selkien ylitse.
Page 145
Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne rosvoten, hiipien, valhetellen: -- Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa, kuiluihin _omihinsa_: -- -- oi kuinka ne suikertelevat alas, alle, sisälle maan yhä syvempiin syvyyksiin! -- silloin, yht'äkkiä, päistikkaa, kuin salama syöstä alas _karitsoihin_ nälänvimmassa, himoiten karitsa-riistaa, kato kaikkien karitsa-sieluin, kato kiukkuinen kaiken, mi katselee karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti, harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti! Näin: kotkamainen, pantterimainen on runoniekan kaipuu, on _sun_ kaipuusi tuhannen naamion alla, sa narri! sa runoniekka! Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin --: _repiä_ jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien _nauraa_ -- _se, se_ on sun autuutesi kotkan ja pantterin autuus! runoniekan ja narrin autuus! -- -- Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta: -- vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin, kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: -- niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, -- alas vaivuin, iltahan, varjoon: totuuden yhden tulessa janoten: -- sydän kuuma, sa muistatko vielä, .