The Twilight of the Idols - The Antichrist Complete Works, Volume Sixteen

By Friedrich Nietzsche

Page 52

decided, a canon is obtained
by means of which the value of his selfishness may be determined.
If he represent the ascending line of life, his value is of course
extraordinary--and for the sake of the collective life which in him
makes one step _forward,_ the concern about his maintenance, about
procuring his _optimum_ of conditions may even be extreme. The human
unit, the "individual," as the people and the philosopher have always
understood him, is certainly an error: he is nothing in himself, no
atom, no "link in the chain," no mere heritage from the past,--he
represents the whole direct line of mankind up to his own life....
If he represent declining development, decay, chronic degeneration,
sickness (--illnesses are on the whole already the outcome of decline,
and not the cause thereof), he is of little worth, and the purest
equity would have him _take away_ as little as possible from those who
are lucky strokes of nature. He is then only a parasite upon them....


34

_The Christian and the Anarchist._--When the anarchist, as the
mouthpiece of the decaying strata of society, raises his voice in
splendid indignation for "right," "justice," "equal rights," he
is only groaning under the burden of his ignorance, which cannot
understand _why_ he actually suffers,--what his poverty consists
of--the poverty of life. An instinct of causality is active in
him: someone must be responsible for his being so ill at ease. His
"splendid indignation" alone relieves him somewhat, it is a pleasure
for all poor devils to grumble--it gives them a little intoxicating
sensation of power. The very act of complaining, the mere fact that one
bewails one's lot, may lend such a charm to life that on that account
alone, one is ready to endure it. There is a small dose of revenge in
every lamentation. One casts one's afflictions, and, under certain
circumstances, even one's baseness, in the teeth of those who are
different, as if their condition were an injustice, an _iniquitous_
privilege. "Since I am _a blackguard_ you ought to be one too." It is
upon such reasoning that revolutions are based.--To bewail one's lot
is always despicable: it is always the outcome of weakness. Whether
one ascribes one's afflictions to others or to _one's self,_ it is all
the same. The socialist does the former, the Christian, for instance,
does the latter. That which is common to both attitudes, or rather
that which is equally ignoble in them both, is the fact that somebody
must be to _blame_ if one suffers--in short that the sufferer drugs
himself with the honey of revenge to allay his anguish. The

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 5
Juuri kun hän oli ennättänyt puolitiehen, aukeni pieni ovi uudelleen, ja kirjava veitikka, joka oli silmänkääntäjän näköinen, juoksi ulos ja seurasi nopein askelin ensimäistä.
Page 7
Tovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa hioa.
Page 8
Mutta yksinäisimmässä erämaassa tapahtuu toinen muutos: jalopeuraksi tulee nyt henki, vapauden tahtoo hän itselleen anastaa ja olla herrana omassa erämaassaan.
Page 13
Ja olitpa sitten vaikka äkkipikaisten sukua tai hekumallisten tai uskonkiihkoisten tai.
Page 18
Heidän viisautensa kuuluu: "hullu se, joka jää elämään edelleen, mutta niin hulluja me olemme! Ja se juuri onkin hulluinta elämässä!" -- "Elämä on ainoastaan kärsimystä" -- niin sanovat toiset eivätkä valhettele: niinpä pitäkää huoli sitten, että pääsette siitä! Pitäkää sitten huoli siitä, että tuo elämä taukoo, joka on vain kärsimystä! Ja näin kuulukoon siveytenne oppi: "sinun pitää itse kuolettaa itsesi! Sinun pitää itse varastaa itsesi täältä pois!" "Hekuma on syntiä -- sanovat yhdet, jotka kuolemaa saarnaavat --, vetäytykäämme syrjään ja älkäämme siittäkö lapsia!" "Synnyttäminen on vaivaloista -- sanovat toiset --, miksi enää synnyttää? Synnytetään vain onnettomia!" Ja hekin ovat kuoleman saarnaajia.
Page 21
Missä yksinäisyys taukoo, siellä alkaa tori; ja missä tori alkaa, siellä alkaa myös suurten näyttelijäin melu ja myrkyllisten kärpästen surina.
Page 22
Älä kohota enää kättä heitä vastaan! Lukemattomat he ovat, eikä sinun tehtäväsi ole olla kärpäsläpsänä.
Page 51
Oman lakinsa tuomariksi ja toimeenpanijaksi ja uhriksi sen täytyy tulla.
Page 55
Tahrattomasta tiedosta.
Page 79
"Me asetamme istuimemme _keskelle_ -- sen sanoo minulle heidän hymyilynsä -- ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin tyytyväisistä emäsioista.
Page 83
Tässä ja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.
Page 86
Suorana ja vilpittömänä sinä saat täällä puhua jokaiselle kappaleelle: ja totisesti, kuin ylistys kaikuu se heidän korviinsa, että yksi kaikkien kappalten kanssa -- puhuu suoraan! Mutta toista on olla hyljättynä.
Page 106
Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa? Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: -- ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti: "Kenen meistä tulee kiittää? -- "-- eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole -- armahtamista?" -- Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä! Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä silmien-taivaastasi.
Page 114
"Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" -- Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä; viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on se, joka huutaa minua tuolla?" "Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä kätket itsesi? _Korkeampi ihminen_ on se joka huutaa sinua!" "Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo? Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" -- ja hänen ihonsa peittyi hiestä.
Page 128
"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain eläin -- niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat neuvonantajat!" -- -- Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt helposti vastata itselleen.
Page 140
9.
Page 141
Yksinäisyydessä kasvaa se, minkä siihen vie mukanaan, myöskin sisäinen elukka.
Page 149
Sen jumala paratkohon! Aamen! Ihaninta särpien ilmaa, auki sieramet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu, -- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo! kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu -- joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? -- hän unhoitti siinä, -- niin minusta tuntuu -- pois jalkansa toisen? .
Page 155
Mutta vieläkään hän ei liikahtanut paikalta: silloin kävi hiljaisuus vielä syvemmäksi ja salaperäisemmäksi, ja kaikki kuuntelivat, myöskin aasi, ja Zarathustran kunniaeläimet, kotka ja käärme, samoinkuin Zarathustran luola ja suuri viileä kuu ja itse yö.
Page 156
Minä kantaudun pois, minun sieluni tanssii.