The Genealogy of Morals The Complete Works, Volume Thirteen, edited by Dr. Oscar Levy.

By Friedrich Nietzsche

Page 82

by action: for he demands that he should be followed;
he enforces, where he can, his valuation of existence. What does this
mean? Such a monstrous valuation is not an exceptional case, or a
curiosity recorded in human history: it is one of the most general
and persistent facts that there are. The reading from the vantage
of a distant star of the capital letters of our earthly life, would
perchance lead to the conclusion that the earth was the especially
_ascetic planet_, a den of discontented, arrogant, and repulsive
creatures, who never got rid of a deep disgust of themselves, of the
world, of all life, and did themselves as much hurt as possible out
of pleasure in hurting--presumably their one and only pleasure. Let
us consider how regularly, how universally, how practically at every
single period the ascetic priest puts in his appearance: he belongs to
no particular race; he thrives everywhere; he grows out of all classes.
Not that he perhaps bred this valuation by heredity and propagated
it--the contrary is the case. It must be a necessity of the first order
which makes this species, hostile, as it is, to _life_, always grow
again and always thrive again.--_Life_ itself must certainly _have an
interest_ in the continuance of such a type of self-contradiction. For
an ascetic life is a self-contradiction: here rules resentment without
parallel, the resentment of an insatiate instinct and ambition, that
would be master, not over some element in life, but over life itself,
over life's deepest, strongest, innermost conditions; here is an
attempt made to utilise power to dam the sources of power; here does
the green eye of jealousy turn even against physiological well-being,
especially against the expression of such well-being, beauty, joy;
while a sense of pleasure is experienced and _sought_ in abortion, in
decay, in pain, in misfortune, in ugliness, in voluntary punishment,
in the exercising, flagellation, and sacrifice of the self. All this
is in the highest degree paradoxical: we are here confronted with a
rift that _wills_ itself to be a rift, which _enjoys_ itself in this
very _suffering_, and even becomes more and more certain of itself,
more and more triumphant, in proportion as its own presupposition,
physiological vitality, _decreases_. "The triumph just in the supreme
agony ": under this extravagant emblem did the ascetic ideal fight from
of old; in this mystery of seduction, in this picture of rapture and
torture, it recognised its brightest light, its salvation, its final
victory. _Crux, nux, lux_--it has all these three in one.


12.

Granted that such an incarnate will for contradiction and unnaturalness
is induced to _philosophise_;

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 8
Ja katso! Kotka leijaili avaria kehiä tehden ilmassa, ja hänessä riippui kiinni käärme, ei kuten saalis, vaan kuin ystävä: sillä hän oli kiemurassa kotkan kaulan ympärillä.
Page 12
Ajatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias, tuntematon viisas -- hänen nimensä on Itse.
Page 24
Sinun unesi on ilmaiseva, mitä ystäväsi valveillaan tekee.
Page 26
Minä julistan teille ystävän, jossa maailma on valmiina, hyvän malja, -- luovan ystävän, jolla alati on valmis maailma antaa lahjaksi.
Page 37
-- Mutta ajasta ja tulemisesta tulee parhaiden vertausten puhua: kaiken katoavan ylistystä ja vanhurskauttamista tulee niiden olla! Luoda -- se on suurta lunastusta kärsimyksestä ja elämän kevyeksi käymistä.
Page 40
Hiljaa vapisi ja nauroi kilpeni tänään: se on kauneuden pyhää naurua ja vavistusta.
Page 47
"Jumalan puoltaja minä olen perkeleen edessä: mutta tämä on raskauden henki.
Page 52
Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua -- voi! Monta huonetta on vielä rakennettava! -- Näin puhui Zarathustra.
Page 59
" Mutta sielunsa pohjasta he kaikki olivat huolestuneita ja täynnänsä kaipuuta: niin oli heidän riemunsa suuri, kun Zarathustra viidentenä päivänä ilmestyi heidän keskellensä.
Page 60
"Viimein se kävi levollisemmaksi ja sen puuskunta taukosi; mutta niinpiankuin se vaikeni, sanoin minä nauraen: "Sinä harmistut, tulikoira: siis olen sinun suhteesi oikeassa! "Ja jotta nyt vielä jäisin olemaankin oikeassa, niin kuuntele eräästä toisesta tulikoirasta: se todellakin puhuu maan sydämestä.
Page 76
Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla, mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut, valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana! Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua niiden kattilavatsoilla: -- -- suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- Koska ne ryöstävät sinulta _minun_ myöntämiseni! ja aameneni! Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä ja hitaita vaeltavia pilviä.
Page 97
Mutta ken tahtoo astua tähän venheeseen "Ehkä"? Yksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen!.
Page 100
Ja ken silloin huutaa: "Katso, täällä on kaivo monelle janoovaiselle, sydän monelle kaipaavaiselle, tahto monelle työaseelle": -- hänen ympärilleen kerääntyy _kansa_, se on: monia koettelevaisia.
Page 102
"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää maannut noin,.
Page 103
Minulle -- miten voisi minulle olla olemassa mitään ulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta sen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että me unhoitamme! Eivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että ihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen: sillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.
Page 109
Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin: jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin: jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: -- --.
Page 110
Jos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin tasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa: jos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy ruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa: -- naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja vapautettuna oman autuutensa kautta: -- ja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi kevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja totisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni!.
Page 130
Ja puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, -- "-- kunnes minä itse tulen kotia.
Page 131
" Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui ja kääntyi nopeasti ympäri -- ja katso, siinä hän oli viskata seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä, ja niin heikko hän oli myös.
Page 149
-- näet tulenhan Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset.