The Genealogy of Morals The Complete Works, Volume Thirteen, edited by Dr. Oscar Levy.

By Friedrich Nietzsche

Page 14

ease the priestly mode
of valuation can branch off from the knightly aristocratic mode, and
then develop into the very antithesis of the latter: special impetus
is given to this opposition, by every occasion when the castes of the
priests and warriors confront each other with mutual jealousy and
cannot agree over the prize. The knightly-aristocratic "values" are
based on a careful cult of the physical, on a flowering, rich, and
even effervescing healthiness, that goes considerably beyond what
is necessary for maintaining life, on war, adventure, the chase,
the dance, the tourney--on everything, in fact, which is contained
in strong, free, and joyous action. The priestly-aristocratic mode
of valuation is--we have seen--based on other hypotheses: it is bad
enough for this class when it is a question of war! Yet the priests
are, as is notorious, _the worst enemies_--why? Because they are the
weakest. Their weakness causes their hate to expand into a monstrous
and sinister shape, a shape which is most crafty and most poisonous.
The really great haters in the history of the world have always been
priests, who are also the cleverest haters--in comparison with the
cleverness of priestly revenge, every other piece of cleverness is
practically negligible. Human history would be too fatuous for anything
were it not for the cleverness imported into it by the weak--take at
once the most important instance. All the world's efforts against the
"aristocrats," the "mighty," the "masters," the "holders of power,"
are negligible by comparison with what has been accomplished against
those classes by _the Jews_--the Jews, that priestly nation which
eventually realised that the one method of effecting satisfaction on
its enemies and tyrants was by means of a radical transvaluation of
values, which was at the same time an act of the _cleverest revenge_.
Yet the method was only appropriate to a nation of priests, to a nation
of the most jealously nursed priestly revengefulness. It was the Jews
who, in opposition to the aristocratic equation (good = aristocratic
= beautiful = happy = loved by the gods), dared with a terrifying
logic to suggest the contrary equation, and indeed to maintain with
the teeth of the most profound hatred (the hatred of weakness) this
contrary equation, namely, "the wretched are alone the good; the poor,
the weak, the lowly, are alone the good; the suffering, the needy, the
sick, the loathsome, are the only ones who are pious, the only ones
who are blessed, for them alone is salvation--but you, on the other
hand, you aristocrats, you men of power, you are to all eternity the
evil, the horrible, the covetous, the insatiate, the

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 5
" Kun Zarathustra oli tämän sanonut, ei kuoleva vastannut enää; mutta hän liikutti kättään, ikäänkuin olisi etsinyt Zarathustran kättä kiitokseksi.
Page 15
"Mitä verestä! puhui se; etkö tahdo käyttää tilaisuutta ainakin ryöstääksesi? Kostaaksesi?" Ja hän kuunteli poloista järkeään: lyijynä lepäsi sen puhe hänen päällään, -- senvuoksi ryösti hän murhatessaan.
Page 19
"Mikä on hyvää?" kysytte te.
Page 22
Liian ylpeä sinä olet surmaamaan näitä herkuttelijoita.
Page 32
Totisesti, päämaali oli Zarathustralla, hän viskasi pallonsa: nyt olette te, ystävät, minun päämaalini perillisiä, teille minä viskaan kultaisen pallon.
Page 37
Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin.
Page 38
Mutta sienen kaltainen on pieni ajatus: se ryömii ja köyristyy eikä tahdo missään olla -- kunnes koko ruumis on laho ja lakastunut pienistä sienistä.
Page 52
Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua -- voi! Monta huonetta on vielä rakennettava! -- Näin puhui Zarathustra.
Page 74
_kuin hän nauroi_! Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, -- ja nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.
Page 83
Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa.
Page 88
Hyvä! Tässä on minun kallionkielekkeeni, ja tuolla meri: se vyöryy minua kohti, pörhöisenä, hyväilevänä, tuo uskollinen vanha satapäinen koirahirviö, jota minä rakastan.
Page 90
Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.
Page 100
Ja jos ihminen oppisi vielä lentämään, voi! _minne saakka_ -- hänen ryöstönhalunsa lentäisi ylös! 23.
Page 115
l.
Page 125
"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut.
Page 133
Niin, se ottaa minut valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: -- "-- kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä? Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden keskellä? "Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, -- pitemmäksi! se lepää hiljaa, kummallinen sieluni.
Page 142
Ja jos maan päällä on vielä rämettä ja sankkaa murhetta: kenellä kevyet jalat on, hän juoksee yli liejunkin ja tanssii kuin puhdistetulla jäällä.
Page 148
Ma silloin suljahdin siihen, alas, lävitse -- keskeenne teidän, ystävättäret armahimmat! Sela.
Page 154
" 3.
Page 158
Kotkankynsin se tavoittaa uutta valoa.