Human, All-Too-Human: A Book for Free Spirits, Part 1 Complete Works, Volume Six

By Friedrich Nietzsche

Page 118

eventual appearance of the
highest intellect; at least, he will not advance the founding of the
"perfect State," inasmuch as there is only room in it for wearied
individuals. Christ, on the contrary, he whom we may consider to have
had the warmest heart, advanced the process of making man stupid,
placed himself on the side of the intellectually poor, and retarded
the production of the greatest intellect, and this was consistent.
His opposite, the man of perfect wisdom,--this may be safely
prophesied--will just as necessarily hinder the production of a Christ.
The State is a wise arrangement for the protection of one individual
against another; if its ennobling is exaggerated the individual will at
last be weakened by it, even effaced, --thus the original purpose of
the State will be most completely frustrated.


236.

THE ZONES OF CULTURE.--It may be figuratively said that the ages of
culture correspond to the zones of the various climates, only that they
lie one behind another and not beside each other like the geographical
zones. In comparison with the temperate zone of culture, which it
is our object to enter, the past, speaking generally, gives the
impression of a _tropical_ climate. Violent contrasts, sudden changes
between day and night, heat and colour-splendour, the reverence of
all that was sudden, mysterious, terrible, the rapidity with which
storms broke: everywhere that lavish abundance of the provisions of
nature; and opposed to this, in our culture, a clear but by no means
bright sky, pure but fairly unchanging air, sharpness, even cold at
times; thus the two zones are contrasts to each other. When we see
how in that former zone the most raging passions are suppressed and
broken down with mysterious force by metaphysical representations,
we feel as if wild tigers were being crushed before our very eyes in
the coils of mighty serpents; our mental climate lacks such episodes,
our imagination is temperate, even in dreams there does not happen
to us what former peoples saw waking. But should we not rejoice at
this change, even granted that artists are essentially spoiled by the
disappearance of the tropical culture and find us non-artists a little
too timid? In so far artists are certainly right to deny "progress,"
for indeed it is doubtful whether the last three thousand years show an
advance in the arts. In the same way, a metaphysical philosopher like
Schopenhauer would have no cause to acknowledge progress with a regard
to metaphysical philosophy and religion if he glanced back over the
last four thousand years. For us, however, the _existence_ even of the
temperate zones of culture is progress.


237.

RENAISSANCE AND REFORMATION.--The

Last Page Next Page

Text Comparison with Dionysos: Valikoima runoja

Page 0
Mistralille.
Page 1
Miks maailma kuihtui niin! Kielissä uupuneen soittimen soi tuulen laulu.
Page 2
_ VENEZIA Yössä tummassa sillalla seisoin ma.
Page 3
.
Page 4
Tanssi, tanssi kavalilla vaahtoharja lainehilla -- luoja _uutten_ tanssien! Tanssimme saa tuhat tapaa, taitehemme -- olkoon vapaa, tietehemme -- iloinen! Kukkasista kuulun tiemme kukoistuksen, lehvän viemme seppeleeksi kunnian! Karkeloimme sylitysten kera porttoin, pyhimysten, jumalan ja maailman! Ken ei tanssi tuulten lailla, viihdy sitehiä vailla, raihnas, raajarikkoinen, ken on hurskaan-liukaskieli, hyve-pöllö, mietomieli, taivaamme ei ole sen! Tuprutamme tomut teiden sieraimihin nääntyneiden, puhdistamme rannikon! Heikon rinnan hengityksen, velton silmän väsymyksen täältä väistyminen on! Kirkkaan taivaan sumentajat, pilvet, elon rumentajat edestämme väistyvi! Pauhatkaamme .
Page 5
Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen -- _vain narri! vain runoniekka!_ _Sekö_ -- totuuden vapaa mies?.
Page 6
Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta, -- vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: -- niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, -- alas vaivuin iltahan, varjoon, totuuden yhden tulessa janoten: -- sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? -- maanpaossa luota totuuden kaiken! Vain narri! Vain runoniekka! ERÄMAAN TYTTÄRIEN JOUKOSSA 1.
Page 7
harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: -- mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa.
Page 8
) -- täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kultajuovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää kuin joskus vain alas putosi kuusta, joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys? kuten kertovat laulajat vanhat.
Page 9
.
Page 10
Pysy lujana, urhea sydämeni! Älä utele: miksi? -- 2.
Page 11
sa kuoleman salaisin, suloisin tunne! -- Ma kuljinko tietäni nopeasti liian? Nyt vasta kun jalkani uupuu, minut katseesi kohtaa, minut onnesi saavuttaa.
Page 12
.
Page 13
.
Page 14
.
Page 15
KUU Yö on: yli kattojen jälleen kuun kulkee lihavat kasvot.