Götzen-Dämmerung

By Friedrich Nietzsche

Page 37

nicht damit vom
Leben zu entleiden? - Und in der That, es gab Philosophen, die ihr
diesen Sinn liehn: "loskommen vom Willen" lehrte Schopenhauer als
Gesammt-Absicht der Kunst, "zur Resignation stimmen" verehrte er als
die grosse Nützlichkeit der Tragödie. - Aber dies - ich gab es schon
zu verstehn - ist Pessimisten-Optik und "böser Blick" -: man muss an
die Künstler selbst appelliren. Was theilt der tragische Künstler
von sich mit? Ist es nicht gerade der Zustand ohne Furcht vor dem
Furchtbaren und Fragwürdigen, das er zeigt? - Dieser Zustand selbst
ist eine hohe Wünschbarkeit; wer ihn kennt, ehrt ihn mit den höchsten
Ehren. Er theilt ihn mit, er muss ihn mittheilen, vorausgesetzt, dass
er ein Künstler ist, ein Genie der Mittheilung. Die Tapferkeit und
Freiheit des Gefühls vor einem mächtigen Feinde, vor einem erhabenen
Ungemach, vor einem Problem, das Grauen erweckt - dieser siegreiche
Zustand ist es, den der tragische Künstler auswählt, den er
verherrlicht. Vor der Tragödie feiert das Kriegerische in unserer
Seele seine Saturnalien; wer Leid gewohnt ist, wer Leid aufsucht, der
heroische Mensch preist mit der Tragödie sein Dasein, - ihm allein
kredenzt der Tragiker den Trunk dieser süssesten Grausamkeit. -


25.

Mit Menschen fürlieb nehmen, mit seinem Herzen offen Haus halten, das
ist liberal, das ist aber bloss liberal. Man erkennt die Herzen, die
der vornehmen Gastfreundschaft fähig sind, an den vielen verhängten
Fenstern und geschlossenen Läden: ihre besten Räume halten sie leer.
Warum doch? - Weil sie Gäste erwarten, mit denen man nicht "fürlieb
nimmt"


26.

Wir schätzen uns nicht genug mehr, wenn wir uns mittheilen. Unsre
eigentlichen Erlebnisse sind ganz und gar nicht geschwätzig. Sie
könnten sich selbst nicht mittheilen, wenn sie wollten. Das macht, es
fehlt ihnen das Wort. Wofür wir Worte haben, darüber sind wir auch
schon hinaus. In allem Reden liegt ein Gran Verachtung. Die Sprache,
scheint es, ist nur für Durchschnittliches, Mittleres, Mittheilsames
erfunden. Mit der Sprache vulgarisirt sich bereits der Sprechende. -
Aus einer Moral für Taubstumme und andere Philosophen.


27.

"Dies Bildniss ist bezaubernd schön!"... Das Litteratur-Weib,
unbefriedigt, aufgeregt, öde in Herz und Eingeweide, mit schmerzhafter
Neugierde jederzeit auf den Imperativ hinhorchend, der aus den
Tiefen seiner Organisation "aut liberi aut libri" flüstert: das
Litteratur-Weib, gebildet genug, die Stimme der Natur zu verstehn,
selbst wenn sie Latein redet und andrerseits eitel und Gans genug, um
im Geheimen auch noch französisch mit sich zu sprechen "je me verrai,
je me lirai, je m'extasierai et je dirai: Possible, que j'aie eu tant
d'esprit?"


28.

Die "Unpersönlichen" kommen zu Wort. - "Nichts fällt uns leichter, als
weise, geduldig, überlegen zu sein. Wir triefen vom Öl der Nachsicht
und des Mitgefühls, wir sind auf eine absurde Weise gerecht, wir
verzeihen

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 18
Tai myöskin: he hyökkäävät makeisten kimppuun ja pilkkaavat samalla tätä lapsellisuuttaan: he takistauvat oljenkortiseensa elämää ja pilkkaavat sitä, että vielä ovat oljenkorren varassa.
Page 26
Lauman ääni on sinussakin vielä kaikuva.
Page 28
" "Puhu minullekin naisesta, hän sanoi; olen kyllin vanha unhoittamaan sen heti jälleen.
Page 29
Lopuksi, veljeni, kavahtakaa itseänne tekemästä erakoille.
Page 30
Minulla on kysymys sinulle yksin, veljeni: kuten laskinluodin heitän minä tämän kysymyksen sieluusi, jotta saisin tietää, miten syvä se on.
Page 37
" Mutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset posket.
Page 38
Mutta minä olen lahjoittaja: mielelläni lahjoitan minä ystävänä ystäville.
Page 45
Ajaa hänet ulos luolastaan -- se oli kansalle alati "halua oikeaan": häntä vastaan se usuttaa yhä vielä terävähampaisimmat koiransa.
Page 57
Minä näin heidän alati valmistavan varovasti myrkkyä; ja aina he vetivät silloin lasiset hansikkaat sormiinsa.
Page 66
Ja _siksi_ minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi heitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.
Page 91
Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan -- oi,.
Page 93
on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta _luo_ sen, _että_ jokin on hyvää ja pahaa.
Page 102
Ei minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni käskeä heitä -- nukahtamaan jälleen! Sinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata -- puhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua! Minä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän puoltaja, -- sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani! Terve minulle! Sinä tulet, -- minä kuulen sinut! Minun pohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon suistanut! Terve minulle! Tännepäin! Anna kätesi -- -- haa! päästä! Hahaa! -- -- Iljetys, iljetys, iljetys -- -- -- voi minua! 2.
Page 106
Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi kukkuraisesta hyvyydestä.
Page 109
Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin: jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin: jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: -- --.
Page 120
Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: -- niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon -- jumala! Osu syvempään! Osu vielä kerran! Sydän lävistä, särje tää! Miksi kidutat näin väkätylsin nuolin? Miksi katsot jälleen, sa ikiahne inehmotuskan, pahansuovin jumal-salama-silmin? Et tappaa tahdo, vain kiduttaa, kiduttaa? Mitä -- _minusta_ kidutat, sa pahansuopa tuntematon jumala? -- Hahaa! Sa hiivit luo? Tulet keskellä sydänyön, mitä tahdot? Puhu! Mua ahdistat, painat -- Haa! lähell' olet jo liian! Pois! Pois! Mun kuulet hengittävän, mun sydäntäni kuuntelet, sa kade, lemmenkade -- mille sitten? Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon -- varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia?, Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa -- jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä -- liehiä sulle? Työ turha! Pistä vain, sa tutkain julmin! Ei, en ole koira, -- sun riistasi vain, sa julmin metsämies! Sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen! Jo puhu viimein! Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten? Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano, mitä _tahdot_, tuntematon -- jumala?.
Page 129
"Ken on se, jonka kanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.
Page 142
Te korkeammat ihmiset täällä, ettekö te kaikki ole epäonnistuneita? Olkaa hyvässä turvassa, mitä siitä! Kuinka paljon vielä on mahdollista! Oppikaa nauramaan omaa itseänne, niinkuin nauraa täytyy! Mitä ihmettelemistä onkaan, että te epäonnistuitte ja onnistuitte puoliksi, te puoliksi-murtuneet! Eikö teissä ahdista ja paina -- ihmisen _tulevaisuus_? Ihmisen kaukaisin, syvin, tähtikorkein, hänen suunnaton voimansa: eikö tämä kaikki kuohu sekaisin teidän maljassanne? Mitä ihmettelemistä, että moni malja murtuu! Oppikaa nauramaan itseänne, niinkuin nauraa täytyy! Te korkeammat ihmiset, oi kuinka paljon on vielä mahdollista! Ja totisesti, kuinka paljon jo on onnistunut! Kuinka rikas tämä maa on pienistä hyvistä täydellisistä olioista, hyvin onnistuneista! Asettakaa pieniä hyviä täydellisiä olioita ympärillenne, te korkeammat ihmiset! Niiden kultainen kypsyys parantaa sydämen.
Page 146
Mutta sinä olet varmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän loihtimishenkeä.
Page 155
Mutta vanha tietäjä tanssi ilosta; ja vaikkakin hän, niinkuin monet kertojat arvelevat, oli sillä kertaa täynnänsä makeata viinaa, niin hän oli varmasti vielä enemmän täynnä makeata elämää ja oli luonut pois kaiken väsymyksen päältään.