Ecce Homo Complete Works, Volume Seventeen

By Friedrich Nietzsche

Page 4

healthy human being,
suffered the experience of seeing even his oldest friends, including
Rhode, show the most complete indifference to his lot, this wrestler
with Fate, for whom recognition, in the persons of Brandes, Taine, and
Strindberg, had come all too late, and whom even support, sympathy, and
help, arriving as it did at last, through Deussen and from Madame de
Salis Marschlins, could no longer cheer or comfort,--this was the man
who was able notwithstanding to inscribe the device _amor fati_ upon
his shield on the very eve of his final collapse as a victim of the
unspeakable suffering he had endured.

And this final collapse might easily have been foreseen. Nietzsche's
sensorium, as his autobiography proves, was probably the most delicate
instrument ever possessed by a human being; and with this fragile
structure--the prerequisite, by the bye, of all genius,--his terrible
will compelled him to confront the most profound and most recondite
problems. We happen to know from another artist and profound thinker,
Benjamin Disraeli, who himself had experienced a dangerous breakdown,
what the consequences precisely are of indulging in excessive activity
in the sphere of the spirit, more particularly when that spirit is
highly organised. Disraeli says in _Contarini Fleming_ (Part iv. chap.
v.):--

"I have sometimes half believed, although the suspicion is
mortifying, that there is only one step between his state
who deeply indulges in imaginative meditation, and insanity;
for I well remember that at this period of my life, when
I indulged in meditation to a degree that would now be
impossible, and I hope unnecessary, my senses sometimes
appeared to be wandering."

And artists are the proper judges of artists,--not Oxford Dons, like
Dr. Schiller, who, in his imprudent attempt at dealing with something
for which his pragmatic hands are not sufficiently delicate, eagerly
av-ails himself of popular help in his article on Nietzsche in the
eleventh edition of the _Encyclopedia Britannica,_ and implies the
hackneyed and wholly exploded belief that Nietzsche's philosophy is
madness in the making. As German philosophies, however, are said to
go to Oxford only when they die, we may, perhaps, conclude from this
want of appreciation in that quarter, how very much alive Nietzsche's
doctrine still is.

Not that Nietzsche went mad so soon, but that he went mad so late is
the wonder of wonders. Considering the extraordinary amount of work
he did, the great task of the transvaluation of all values, which he
actually accomplished, and the fact that

Last Page Next Page

Text Comparison with Dionysos: Valikoima runoja

Page 0
Campo Santo di Staglieno.
Page 1
että sinua rakastan!" -- Ja hehkuen lausuu kaikki -- puro, petäjä, vuorikin jäinen -- sanan katseilla täällä saman: "me rakastamme sua! ah lapsi, sa tiedät, sua kaikki me rakastamme!" Ja hän, poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu, hän tuskassa suutelee heitä, yhä kiihkeämmin, ei lähteä tahdo; kuin hienona harsona sanansa puhuu hän suustansa, pahanilkisen sanan: "Mun tervehdykseni hyvästiä on, mun tuloni lähtöä, ma nuorena kuolen.
Page 2
.
Page 3
Silopintaa kallioiden vastaas riennän karkeloiden tahtiin viiman kanteleen: kun sa purjehitta ennät, vapahista vapain lennät yli kesyttömän veen.
Page 4
-- -- Jotta muisto onnen parhaan säilyis aina, tähtitarhaan kanna _seppel_ myötäsi! Viskaa kauas, korkealle, ylimmälle taivahalle -- ripusta se merkiksi! DIONYSOS-DITYRAMBEJA VAIN NARRI! VAIN RUNONIEKKA! Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta -- näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutuslempeät kaikki --: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaiset auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet.
Page 5
Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi, ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne, rosvoten, hiipien, _valhetellen_.
Page 6
" Näin puhui vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan.
Page 7
Sela.
Page 8
) -- täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kultajuovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää kuin joskus vain alas putosi kuusta, joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys? kuten kertovat laulajat vanhat.
Page 9
.
Page 10
Miks väistyi Zarathustra ihmisten, eläinten luota? Miks äkkiä pakeni mannerta hän? Kuus tuntee hän yksinäisyyttä --, mut yksinäinen ei kylliksi merikään ollut, hän saarelle nousi, vuorella liekiksi muuttui, hän onkensa etsien aavoille heittää, on jäljellä _seitsemäs_ yksinäisyys.
Page 11
.
Page 12
Ei! Saavu taas! Tuo kidutuksesi kaikki! Sua kohti kyynelvirtani nyt kaikki juoksee ja sydänliekkini viimeinen se sinulle liekkii.
Page 13
.
Page 14
.
Page 15
Sa oletko hauras? Varo _lapsen-käsiä_ silloin! Ei elää voi lapsi, se ellei rikkoa saa.