Early Greek Philosophy & Other Essays Collected Works, Volume Two

By Friedrich Nietzsche

Page 98

legislature of language also gives the first laws of truth:
since here, for the first time, originates the contrast between truth
and falsity. The liar uses the valid designations, the words, in order
to make the unreal appear as real; _e.g.,_ he says, "I am rich,"
whereas the right designation for his state would be "poor." He abuses
the fixed conventions by convenient substitution or even inversion
of terms. If he does this in a selfish and moreover harmful fashion,
society will no longer trust him but will even exclude him. In this way
men avoid not so much being defrauded, but being injured by fraud. At
bottom, at this juncture too, they hate not deception, but the evil,
hostile consequences of certain species of deception. And it is in
a similarly limited sense only that man desires truth: he covets the
agreeable, life-preserving consequences of truth; he is indifferent
towards pure, ineffective knowledge; he is even inimical towards truths
which possibly might prove harmful or destroying. And, moreover, what
after all are those conventions op language? Are they possibly products
of knowledge, of the love of truth; do the designations and the things
coincide? Is language the adequate expression of all realities?

Only by means of forgetfulness can man ever arrive at imagining that he
possesses "truth" in that degree just indicated. If he does not mean
to content himself with truth in the shape of tautology, that is, with
empty husks, he will always obtain illusions instead of truth. What
is a word? The expression of a nerve-stimulus in sounds. But to infer
a cause outside us from the nerve-stimulus is already the result of a
wrong and unjustifiable application of the proposition of causality.
How should we dare, if truth with the genesis of language, if the point
of view of certainty with the designations had alone been decisive; how
indeed should we dare to say: the stone is hard; as if "hard" was known
to us otherwise; and not merely as an entirely subjective stimulus!
We divide things according to genders; we designate the tree as
masculine,[2] the plant as feminine:[3] what arbitrary metaphors! How
far flown beyond the canon of certainty! We speak of a "serpent";[4]
the designation fits nothing but the sinuosity, and could therefore
also appertain to the worm. What arbitrary demarcations! what one-sided
preferences given sometimes to this, sometimes to that quality of a
thing! The different languages placed side by side show that with words
truth or adequate expression matters little: for otherwise there would
not be so many languages. The "Thing-in-itself" (it is just this which
would be

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 7
Kauan nukkui Zarathustra, eikä ainoastaan aamurusko kulkenut yli hänen kasvojensa, vaan myös aamupäivä.
Page 8
Mikä on raskasta? niin kysyy kantavainen henki, niin polvistuu hän, kamelin lailla, ja tahtoo tulla hyvin kuormitetuksi.
Page 9
Ottaa itselleen oikeus uusiin arvoihin -- se on hirvittävin ottaminen kantavaiselle ja kuuliaiselle hengelle.
Page 26
Ei ainoastaan se valhettele, joka puhuu vasten tietoaan, vaan se vasta oikein valhettelee, joka puhuu vasten tietämättömyyttään.
Page 30
Monta lyhyttä hulluutta -- se on teillä rakkautta.
Page 35
Suuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta kallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.
Page 59
Hänen oppilaansa nauroivat kyllä tälle puheelle; ja vieläpä eräs heistä sanoi: "ennemmin minä uskon, että Zarathustra on ottanut perkeleen.
Page 71
Ei vain yksi ainoa aurinko ollut minulta laskenut.
Page 76
Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- alas kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.
Page 80
Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! -- niin on minun tapani.
Page 83
Viimein hän puhui näin: Minua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri.
Page 89
Se halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti, on olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus: joka alati huokaa "kaikki on turhaa!" Arkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia katseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista viisautta, -- sillä sellainen on arkojen sielujen laji.
Page 91
Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan -- oi,.
Page 92
_Tietä_ nimittäin -- ei ole! -- Näin puhui Zarathustra.
Page 111
"Oi Zarathustra, sanoivat ne, _siitä_ se siis johtuu, että sinä itse käyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi,.
Page 120
Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: -- niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon -- jumala! Osu syvempään! Osu vielä kerran! Sydän lävistä, särje tää! Miksi kidutat näin väkätylsin nuolin? Miksi katsot jälleen, sa ikiahne inehmotuskan, pahansuovin jumal-salama-silmin? Et tappaa tahdo, vain kiduttaa, kiduttaa? Mitä -- _minusta_ kidutat, sa pahansuopa tuntematon jumala? -- Hahaa! Sa hiivit luo? Tulet keskellä sydänyön, mitä tahdot? Puhu! Mua ahdistat, painat -- Haa! lähell' olet jo liian! Pois! Pois! Mun kuulet hengittävän, mun sydäntäni kuuntelet, sa kade, lemmenkade -- mille sitten? Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon -- varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia?, Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa -- jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä -- liehiä sulle? Työ turha! Pistä vain, sa tutkain julmin! Ei, en ole koira, -- sun riistasi vain, sa julmin metsämies! Sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen! Jo puhu viimein! Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten? Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano, mitä _tahdot_, tuntematon -- jumala?.
Page 134
"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen; sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani? "Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille maan-kappaleille, -- milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun -- "-- milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin itseesi?" Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan hänen päänsä päällä.
Page 136
Ja moni teistä kaatuisi, jos hän vain kuulisi minun rumpujeni kaikuvan äänen.
Page 149
Sen jumala paratkohon! Aamen! Ihaninta särpien ilmaa, auki sieramet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu, -- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo! kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu -- joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? -- hän unhoitti siinä, -- niin minusta tuntuu -- pois jalkansa toisen? .
Page 153
"Eikö täydellinen viisas kulje kernaasti käyrimpiä teitä? Silminnäkö opettaa meitä, oi Zarathustra, -- _sinun_ silminnäkijöitäsi!" -- "Ja sinä itse viimeiseksi, puhui Zarathustra ja kääntyi rumimman ihmisen puoleen, joka yhä vielä makasi maassa, käsi ojennettuna ylös aasia kohti (hän juotti sille näet viiniä).