Early Greek Philosophy & Other Essays Collected Works, Volume Two

By Friedrich Nietzsche

Page 108

of them, without even enforcing for himself happiness out of the
abstractions; whereas he strives after the greatest possible freedom
from pains, the intuitive man dwelling in the midst of culture has from
his intuitions a harvest: besides the warding off of evil, he attains a
continuous in-pouring of enlightenment, enlivenment and redemption. Of
course when he _does_ suffer, he suffers more: and he even suffers more
frequently since he cannot learn from experience, but again and again
falls into the same ditch into which he has fallen before. In suffering
he is just as irrational as in happiness; he cries aloud and finds no
consolation. How different matters are in the same misfortune with
the Stoic, taught by experience and ruling himself by ideas! He who
otherwise only looks for uprightness, truth, freedom from deceptions
and shelter from ensnaring and sudden attack, in his misfortune
performs the masterpiece of dissimulation, just as the other did in
his happiness; he shows no twitching mobile human face but as it were a
mask with dignified, harmonious features; he does not cry out and does
not even alter his voice; when a heavy thundercloud bursts upon him,
he wraps himself up in his cloak and with slow and measured step walks
away from beneath it.


THE END.

Last Page

Text Comparison with Dionysos: Valikoima runoja

Page 0
Syksy.
Page 1
Tää syksy on: se -- vielä särkee sydämes! Sa pois pakene! Oi hedelmä puun, sa vapiset, lankeat maahan? Salatiedon minkä sulle yö opetti, kun jäätävä kauhu sun poskes, sun purppuraposkesi peittää? -- Sa vaiti oot, et vastaa? Ken puhuu vielä? -- -- Tää syksy on: se -- vielä särkee sydämes! Sa pois pakene! -- "En kaunis oo" -- niin puhuu syksyn kukkanen --, "toki lemmin ma ihmisiä ja lohdutan ihmisiä -- he vielä kukkia saavat nähdä, ja puoleeni kumartua ah!.
Page 2
ja minut murtaa ja muisto jälleen leimahtaa silmässä ihmisten, -- _muisto minua kauniimmasta_: -- ma näen sen -- ja kuolen niin!" -- Tää syksy on: se -- vielä särkee sydämes! Sa pois pakene! CAMPO SANTO DI STAGLIENO Oi laps, mi suorit hennon karitsan untuvaa, kuin valo tähden-lennon silmistäs tuikahtaa, sa armain leikkikalu lähellä, kaukana, niin puhdas syämmes halu, _Amorosissima!_ Miks katkes kahle varhain? ken syäntäs haavoitti? Jos lemmit, lempi parhain ei sitä korvaisi.
Page 3
sen _accent aigu_.
Page 4
.
Page 5
.
Page 6
"Älä mene pois!" sanoi silloin se vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi, "jää meidän luoksemme, -- muutoin saattaisi tuo vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.
Page 7
Sela.
Page 8
kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu -- joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? -- hän unhoitti siinä, niin minusta tuntuu, pois jalkansa toisen? Ma ainakin turhaan kadonnutta etsin kaksois-kalleutta -- eli tuota toista jalkaa -- pyhästä läheisyydestä hänen kaikkein armaimman, kaikkein siroimman poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa.
Page 9
Tää liekki vaalean-harmahtavainen .
Page 10
Jo virta kultana kimmeltää.
Page 11
-- Viel' eikö jäisinä hehku mun kukkulani? Hopean kevyenä nyt purteni aavalle ui.
Page 12
Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon -- varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia? Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa -- jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä -- Kehiä sulle? Työ turha! Pistä vain! sa tutkain julmin! Ei, en ole koira -- sun riistasi vain, sa julmin metsämies! sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen.
Page 13
.
Page 14
Se ollut ei rohkeutes, ett' epäjumalia kaadoit: vaan että sä itsessäs epäjumalanpalvelijan _löit_ maahan, se oli sun rohkeutes.
Page 15
savu, etkö sa ilmoita taivaltajalle, ett' ystävällinen liesi lähellä loimuaa? Mutkia tehden kulkevat suuret ihmiset, virrat, mutkia tehden, mut maaliinsa: se heidän on parhain rohkeutensa, he teitä polveilevia ei pelkää.