Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen

By Friedrich Nietzsche

Page 83

Wille endlich sich selber erlöste und Wollen zu
Nicht-Wollen würde -`: doch ihr kennt, meine Brüder, diess Fabellied
des Wahnsinns!

Weg führte ich euch von diesen Fabelliedern, als ich euch lehrte: `der
Wille ist ein Schaffender.`

Alles `Es war` ist ein Bruchstück, ein Räthsel, ein grauser Zufall -
bis der schaffende Wille dazu sagt: `aber so wollte ich es!`

Bis der schaffende Wille dazu sagt: `Aber so will ich es! So werde
ich's wollen!`

Aber sprach er schon so? Und wann geschieht diess? Ist der Wille schon
abgeschirrt von seiner eignen Thorheit?

Wurde der Wille sich selber schon Erlöser und Freudebringer? Verlernte
er den Geist der Rache und alles Zähneknirschen?

Und wer lehrte ihn Versöhnung mit der Zeit, und Höheres als alle
Versöhnung ist?

Höheres als alle Versöhnung muss der Wille wollen, welcher der Wille
zur Macht ist -: doch wie geschieht ihm das? Wer lehrte ihn auch noch
das Zurückwollen?"

- Aber an dieser Stelle seiner Rede geschah es, dass Zarathustra
plötzlich innehielt und ganz einem Solchen gleich sah, der auf das
Äusserste erschrickt. Mit erschrecktem Auge blickte er auf seine
Jünger; sein Auge durchbohrte wie mit Pfeilen ihre Gedanken und
Hintergedanken. Aber nach einer kleinen Weile lachte er schon wieder
und sagte begütigt:

"Es ist schwer, mit Menschen zu leben, weil Schweigen so schwer ist.
Sonderlich für einen Geschwätzigen." -

Also sprach Zarathustra. Der Bucklichte aber hatte dem Gespräche
zugehört und sein Gesicht dabei bedeckt; als er aber Zarathustra
lachen hörte, blickte er neugierig auf und sagte langsam:

"Aber warum redet Zarathustra anders zu uns als zu seinen Jüngern?"

Zarathustra antwortete: "Was ist da zum Verwundern! Mit Bucklichten
darf man schon bucklicht reden!"

"Gut, sagte der Bucklichte; und mit Schülern darf man schon aus der
Schule schwätzen.

Aber warum redet Zarathustra anders zu seinen Schülern - als zu sich
selber?" -



Von der Menschen-Klugheit

Nicht die Höhe: der Abhang ist das Furchtbare!

Der Abhang, wo der Blick _hinunter_ stürzt und die Hand _hinauf_
greift. Da schwindelt dem Herzen vor seinem doppelten Willen.

Ach, Freunde, errathet ihr wohl auch meines Herzens doppelten Willen?

Das, Das ist _mein_ Abhang und meine Gefahr, dass mein Blick in die
Höhe stürzt, und dass meine Hand sich halten und stützen möchte - an
der Tiefe!

An den Menschen klammert sich mein Wille, mit Ketten binde ich mich an
den Menschen, weil es mich hinauf reisst zum Obermenschen: denn dahin
will mein andrer Wille.

Und _dazu_ lebe ich blind unter den Menschen; gleich als ob ich sie
nicht kennte: dass meine Hand ihren Glauben an Festes nicht ganz
verliere.

Ich kenne euch Menschen nicht: diese Finsterniss und Tröstung ist oft
um mich gebreitet.

Ich sitze am Thorwege für jeden Schelm und frage: wer will mich
betrügen?

Das ist

Last Page Next Page

Text Comparison with Dionysos: Valikoima runoja

Page 0
Mihin tartun, syttyy valo, minkä jätän, hiiltyy palo: liekki olen varmasti! TÄHTI-MORAALIA Määrätty tähtiradoillen, mit' yöstä, tummuudesta sen? Pyhänä käy kautt' ajan tään! Sen saastaa kuin et näkiskään! Maan kaukaisimman valos on: Suursynti säälis olkohon! Yks käsky vain: oo tahraton! YSTÄVYYDELLE Terve, ystävyys! Ens aamurusko mun toiveheni korkeimman! Oi usein tuntui kuin loputon ois tie ja yö, ja elo inha, vailla maalia! Kaks kertaa elää tahdon, kun silmässäsi voiton ja huomenhohteen näin, sa rakkain jumalatar! VUORIJÄÄTIKÖLLÄ Paahteessa keskipäivän, enskerran kesä kun vuorille nousee, poika, min uupuneet silmät kuumetta hehkuu: hän haastaa silloin myös, toki _näemme_ sanansa vain.
Page 1
Miks maailma kuihtui niin! Kielissä uupuneen soittimen soi tuulen laulu.
Page 2
"MUN ONNENI!" San Marcon kyyhkyt näen jälleen: helle puol'päivän torillani värisee.
Page 3
.
Page 4
-- -- Jotta muisto onnen parhaan säilyis aina, tähtitarhaan kanna _seppel_ myötäsi! Viskaa kauas, korkealle, ylimmälle taivahalle -- ripusta se merkiksi! DIONYSOS-DITYRAMBEJA VAIN NARRI! VAIN RUNONIEKKA! Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta -- näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutuslempeät kaikki --: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaiset auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet.
Page 5
-- oi kuinka ne suikertelevat alas, alle, sisälle maan yhä syvempiin syvyyksiin! -- Silloin, yht'äkkiä, päistikkaa, kuin salama syöstä alas _karitsoihin_, nälänvimmassa, himoiten karitsa-riistaa, kato kaikkien karitsa-sieluin, kato kiukkuinen kaiken, mi katselee, karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti, harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti.
Page 6
Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta, -- vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: -- niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, -- alas vaivuin iltahan, varjoon, totuuden yhden tulessa janoten: -- sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? -- maanpaossa luota totuuden kaiken! Vain narri! Vain runoniekka! ERÄMAAN TYTTÄRIEN JOUKOSSA 1.
Page 7
3.
Page 8
aavistavaiset tyttö-kissat, Dudu ja Suleika -- mun _ympäri-sfinksitätte_, jott' yhtehen sanaan monet sulloisin tunteet (-- jumal' anteeksi suokoon tämän kielisynnin!.
Page 9
.
Page 10
.
Page 11
-- Viel' eikö jäisinä hehku mun kukkulani? Hopean kevyenä nyt purteni aavalle ui.
Page 12
.
Page 13
Miks Zarathustra vuorilla hiipii? -- Epäluuloinen, haavoitettu, synkkä hän väijyjä on --, mut äkkiä, kirkkaana, hirvittävänä päin taivaita kuilusta pohjattomasta salama lyö: -- sisus vuorenkin, kiinteä, kylmä, nyt vavahtaa.
Page 14
Melu, vaikene jo! -- Asioista suurista -- ma suurta näen! -- paras vaieta on, tai suuresti puhua: puhu suuresti nyt, puhu haltioitunut viisautein! Ylös katseeni luon -- valon valtameriä vyöryy siellä: -- oi yö, oi äänettömyys, melu kuolonhiljainen!.
Page 15
muuttui; se timantti-säilällä murtaa yön tummuuden ympäriltäin! Pettää -- se parhain on taistelutaito.