Also sprach Zarathustra: Ein Buch für Alle und Keinen

By Friedrich Nietzsche

Page 62

`die
Ewige`, `die Geheimnissvolle.` -

Doch ihr Männer beschenkt uns stets mit den eignen Tugenden - ach, ihr
Tugendhaften!"

Also lachte sie, die Unglaubliche; aber ich glaube ihr niemals und
ihrem Lachen, wenn sie bös von sich selber spricht.

Und als ich unter vier Augen mit meiner wilden Weisheit redete, sagte
sie mir zornig: "Du willst, du begehrst, du liebst, darum allein
_lobst_ du das Leben!"

Fast hätte ich da bös geantwortet und der Zornigen die Wahrheit
gesagt; und man kann nicht böser antworten, als wenn man seiner
Weisheit "die Wahrheit sagt."

So nämlich steht es zwischen uns Dreien. Von Grund aus liebe ich nur
das Leben - und, wahrlich, am meisten dann, wenn ich es hasse!

Dass ich aber der Weisheit gut bin und oft zu gut: das macht, sie
erinnert mich gar sehr an das Leben!

Sie hat ihr Auge, ihr Lachen und sogar ihr goldnes Angelrüthchen: was
kann ich dafür, dass die Beiden sich so ähnlich sehen?

Und als mich einmal das Leben fragte: Wer ist denn das, die Weisheit?
- da sagte ich eifrig: "Ach ja! die Weisheit!

Man dürstet um sie und wird nicht satt, man blickt durch Schleier, man
hascht durch Netze.

Ist sie schön? Was weiss ich! Aber die ältesten Karpfen werden noch
mit ihr geködert.

Veränderlich ist sie und trotzig; oft sah ich sie sich die Lippe
beissen und den Kamm wider ihres Haares Strich führen.

Vielleicht ist sie böse und falsch, und in Allem ein Frauenzimmer;
aber wenn sie von sich selber schlecht spricht, da gerade verführt sie
am meisten."

Als ich diess zu dem Leben sagte, da lachte es boshaft und machte die
Augen zu. "Von wem redest du doch? sagte sie, wohl von mir?

Und wenn du Recht hättest, - sagt man _das_ mir so in's Gesicht! Aber
nun sprich doch auch von deiner Weisheit!"

Ach, und nun machtest du wieder dein Auge auf, oh geliebtes Leben! Und
in's Unergründliche schien ich mir wieder zu sinken. -

Also sang Zarathustra. Als aber der Tanz zu Ende und die Mädchen
fortgegangen waren, wurde er traurig.

"Die Sonne ist lange schon hinunter, sagte er endlich; die Wiese ist
feucht, von den Wäldern her kommt Kühle.

Ein Unbekanntes ist um mich und blickt nachdenklich. Was! Du lebst
noch, Zarathustra?

Warum? Wofür? Wodurch? Wohin? Wo? Wie? Ist es nicht Thorheit, noch zu
leben? -

Ach, meine Freunde, der Abend ist es, der so aus mir fragt. Vergebt
mir meine Traurigkeit!

Abend ward es: vergebt mir, dass es Abend ward!"

Also sprach Zarathustra.



Das Grablied

"Dort ist die Gräberinsel, die schweigsame; dort sind auch die Gräber
meiner Jugend. Dahin will ich einen immergrünen Kranz des Lebens
tragen."

Also im Herzen beschliessend fuhr ich über das

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 7
Vaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska tahtovat itseään seurata -- ja sinne, mihin minä tahdon.
Page 10
Unelta näytti minusta silloin maailma, ja jumalan runoelmalta; värilliseltä savulta jumalallisesti tyytymättömän silmissä.
Page 27
Huutava sinä olet kerran: "Kaikki on petosta!" On olemassa tunteita, jotka tahtovat surmata yksinäisen; ellei se heille onnistu, no niin, silloin heidän itsensä täytyy kuolla! Mutta voitko sinä olla murhaaja? Tunnetko, veljeni, jo sanan "ylenkatse"? Ja tuskan oikeudentunnossasi olla oikeamielinen niitä kohtaan, jotka sinua ylenkatsovat? Sinä pakotat monet oppimaan itsesi uudestaan; siitä he syyttävät sinua ankarasti.
Page 36
Oi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi, että jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me olemme jo yhdessä oppineet! Minun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla; kovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.
Page 38
Sillä että minä kärsivän näin kärsivän, häpeän minä hänen häpeänsä takia; ja kun häntä autoin, niin loukkasin raskaasti hänen ylpeyttään.
Page 50
Niin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä: Terve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia.
Page 56
Oppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille unikoille.
Page 65
Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen olemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.
Page 82
He tulistuttavat toisiaan eivätkä tiedä miksi.
Page 83
l.
Page 86
Täällä tulevat kaikki kappaleet herttaisina sinun puheesi luokse ja hyväilevät sinua: sillä ne tahtovat ratsastaa sinun seljässäsi.
Page 88
2.
Page 91
Paljon kätkettyä hyvyyttä ja voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa yhtään maistajaa.
Page 96
Ei se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin teidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo teitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne! Totisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta -- mitä enää ruhtinaista! -- tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle, jotta se pysyisi vakavammin pystyssä! Ei, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte kirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa lammikoissa: -- sillä _osata_-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet uskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu -- _saada_-istua! -- Ei myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän esi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä huonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään ylistettävää! -- -- ja totisesti, minne vain tämä "pyhä henki" ritareitaan johti, alati juoksi tällaisilla retkillä -- vuohia ja hanhia ja risti- ja rastipäitä _edellä_! -- Oi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos! Karkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista! Teidän _lastenne maata_ teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän uusi aatelinne, -- tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä minä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään! Lapsissanne teidän tulee _sovittaa_, että te olette isienne lapsia: kaikki menneisyys teidän tulee _niin_ lunastaa! Tämän uuden taulun minä ripustan teidän ylitsenne! 13.
Page 100
Maanjäristys nimittäin -- se täyttää monta kaivoa, se luo paljon nääntymistä: se nostaa myöskin sisällisiä voimia ja salaisuuksia valoon.
Page 131
"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit minulle liian pyöreäksi! "Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta, ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, -- minä olen melkein varjon kaltainen.
Page 132
"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon, kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että minä en ole peljännyt mitään kieltoa.
Page 143
20.
Page 149
Sela.
Page 153
Puhu, sinä sanomaton, mitä olet tehnyt! "Sinä näytät minusta muuttuneelta, sinun silmäsi hehkuu, ylhäisen vaippa on sinun rumuutesi ympärillä: _mitä_ sinä teit? "Onko se totta, mitä nuo sanovat, että sinä herätit hänet jälleen kuolleista? Ja mitä varten? Eikö hän ollut syystä surmattu ja toimitettu pois? "Sinä itse näytät minusta herätetyltä: mitä sinä teit? miksi sinä käännyit takaisin? Miksi sinä teit kääntymyksen? Puhu, sinä sanomaton?" "Oi Zarathustra, vastasi rumin ihminen, sinä olet veijari! "Elääkö _hän_ vielä vai elääkö jälleen vai onko perinpohjin kuollut -- kumpi meistä molemmista tietää sen parhaiten? Minä kysyn sinulta.