Ainsi Parlait Zarathoustra

By Friedrich Nietzsche

Page 110

nous-mêmes et à avoir des sourires sans
nuages: - sans nuages, souriant avec des yeux clairs, à travers des
lointains immenses, quand, au-dessous de nous bouillonnent, comme la
pluie, la contrainte et le but et la faute.

Et quand je marchais seul, de _quoi_ mon âme avait-elle faim dans les
nuits et sur les sentiers de l'erreur? Et quand je gravissais les
montagnes _qui_ cherchais-je sur les sommets, si ce n'est toi?

Et tous mes voyages et toutes mes ascensions: qu'était-ce sinon un
besoin et un expédient pour le malhabile? - toute ma volonté n'a pas
d'autre but que celui de prendre son vol, de voler dans le ciel!

Et qu'est-ce que je haïssais plus que les nuages qui passent et tout ce
qui te ternit? Je haïssais même ma propre haine puisqu'elle te
ternissait!

J'en veux aux nuages qui passent, ces chats sauvages qui rampent: ils
nous prennent à tous deux ce que nous avons en commun, - l'immense et
infinie affirmation des choses.

Nous en voulons à ces médiateurs et à ces mêleurs, les nuages qui
passent: à ces êtres mixtes et indécis, qui ne savent ni bénir ni
maudire du fond du coeur.

Je préfère me cacher dans le tonneau sans voir le ciel ou m'enfouir
dans l'abîme, que de te voir toi, ciel de lumière, terni par les nuages
qui passent!

Et souvent j'ai eu envie de les fixer avec des éclairs dorés, et,
pareil au tonnerre, de battre la timbale sur leur ventre de chaudron: -
timbaler en colère, puisqu'ils me dérobent ton affirmation, ciel pur
au-dessus de moi! ciel clair! abîme de lumière! - puisqu'ils te
dérobent _mon_ affirmation!

Car je préfère le bruit et le tonnerre et les outrages du mauvais
temps, à ce repos de chats, circonspect et hésitant; et, parmi les
hommes eux aussi, ce sont ces êtres mixtes et indécis marchant à pas de
loups, ces nuages qui passent, doutant et hésitant que je hais le plus.

Et "qui ne sait bénir doit _apprendre_ à maudire!" - ce clair
enseignement m'est tombé d'un ciel clair, cette étoile brille à mon
ciel, même dans les nuits noires.

Mais moi je bénis et j'affirme toujours, pourvu que tu sois autour de
moi, ciel clair, abîme de lumière! - c'est alors que je porte dans tous
les abîmes ma bienfaisante affirmation.

Je suis devenu celui qui bénit et qui affirme: et j'ai longtemps lutté
pour cela; je fus un lutteur, afin d'avoir un jour les mains libres
pour bénir.

Ceci cependant est ma bénédiction: être au-dessus de chaque chose comme
son propre ciel, son toit arrondi, sa cloche d'azur et son éternelle
quiétude:

Last Page Next Page

Text Comparison with Näin puhui Zarathustra Kirja kaikille eikä kenellekään

Page 15
Että jokainen saa oppia lukemaan, se ei turmele ajanmittaan yksin kirjoittamista, vaan myöskin ajattelemisen.
Page 19
Te häpeätte vuokseanne ja toiset häpeävät luodevettään.
Page 30
Tämä olkoon avioliittosi tarkoitus ja totuus.
Page 39
Ja joka elää heidän läheisyydessään, hän elää lähellä mustia lampia, joista korpisammakko laulaa lauluaan suloisen syvämielisesti.
Page 40
Mutta veri on huonoin todistus totuudesta.
Page 41
Mutta ei Zarathustra tullut senvuoksi, että hän sanoisi kaikille näille valhettelijoille ja narreille: "mitä te tiedätte hyveestä! Mitä te _voisitte_ tietää hyveestä!" -- Vaan että te, ystäväni, väsyisitte niihin vanhoihin sanoihin, jotka te olette oppineet.
Page 43
Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki juo mukana! Melkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja usein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää! Ja vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian kiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: -- Minun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen, ylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi! Ohi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys kesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi! Kesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa hiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin autuaammaksi! Sillä tämä on _meidän_ korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian korkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja heidän janoltaan.
Page 44
heikkouden tyrannihulluus huutaa teistä näin "yhdenvertaisuutta": teidän salaisimmat tyrannihalunne pukeutuvat näin hyvesanojen valhepukuun! Harmistunut itserakkaus, pidätetty kateus, ehkä teidän isienne itserakkaus ja kateus: teistä se puhkee koston liekkinä ja hulluutena.
Page 46
Siksi te ette tunne myöskään pakkasen ihastuksia.
Page 76
Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi sinua! Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja: ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, -- tuon suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.
Page 79
Kainosti syleillä pientä onnea -- sitä he kutsuvat "alistumiseksi"! ja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.
Page 89
poltetaan; kaikelle madonsyömälle puulle, kaikille löyhkääville ryysyille valmistettu poltto- ja kiehutusuuni.
Page 104
Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.
Page 107
"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun yösilmässäsi kimmeltävän, -- minun sydämeni seisattui tästä hekumasta: "-- kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan, haipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen! "Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan, kysyvän, sulavan keinu-katsehen: "Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi -- silloin jalkani keinui tanssivimmasta jo.
Page 123
Mikä suurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea.
Page 149
Sen jumala paratkohon! Aamen! Täss' istun ma nyt, tässä keitaassa pienimmässä, kuin taateli ikään, läpipehmeä, ruskea, kultasyinen, himoiten pyöreää tytön suuta, mut enemmän vielä tyttömäisiä jääkylmiä valkeita viiltäviä puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät sydän jokaisen taatelin kuuman.
Page 151
Heidän sisälmyksiänsä houkutellaan toisin; heidän lääkärinsä ja opettajansa minä en ole.
Page 152
-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.
Page 156
Se on ohi.
Page 159
Mutta väkevä jalopeura nuoli yhä pois kyyneleet, jotka putosivat Zarathustran käsille, ja kiljui ja murisi arasti sen ohessa.